► Minna Truhponen, lastenohjaaja
    25.3.2015

MATKAN VARRELLA OPITTUA...

Meillä jotka teemme lasten kanssa töitä lähes päivittäin tai on omia lapsia, saatamme törmätä usein tunteeseen, että kuulijakunta ei tavoittanut kertomaasi. Saati ollut siitä edes kiinnostunut. Toki sellaisen tunteeseen pääsee myös aikuisten kanssa ja omalla kohdalla liian usein oman teinin ja puolison kanssa.

Noh, siinä harhaluulossa elin minäkin, kunnes olin jälleen viettämässä enemmän tai vähemmän seesteistä päiväkerhoarkea 4-5-vuotiaiden kanssa. Lasten leikki soljui mukavasti eteenpäin. Oli isompia ryhmiä ja muutaman lapsen tiiviimpiä porukoita sekä nuorten neitien ryhmä, joka pelmahti kotileikistä viereeni leikkimään.
Rakentelin muutaman nuorukaisen kanssa lattialla junarataa valmiiksi, ja sain oivan tilaisuuden olla tyttöjen leikin vierellä, kuitenkaan häiritsemättä heitä. Aluksi en kiinnittänyt erityisempää huomiota leikkiin ja tuolien siirtelyyn, mutta kiinnostukseni "heräsi", kun kuulin tyttöjen alkavan leikkiä päiväkerhoa. Jäin mielenkiinnolla kuuntelemaan.

Ensin tytöt päättivät, ketkä ovat kerhotätejä ja ketkä kerholaisia. "Kerhotädit" asettuivat alttaripöydän eteen pikkutuoleineen, kun olivat ensin järjestäneet kerholaiset sopivaan puolikaareen. Nuoret kerhotädit aloittivat hartaushetkensä ja toinen kertoi Jeesuksen ihmeteoista vakuuttavasti ja lapsen omin sanoin. Epäselväksi ei jäänyt oliko lapsi kuullut, kuunnellut ja ymmärtänyt kuulemansa. Oli, ehdottomasti. Vain me aikuiset olimme olleet kyseistä hartautta pitäessämme vakuuttuneita siitä, että "kukaan" ei jaksanut keskittyä. Oliko tämä nyt vähän liian pitkä, vaikeaselkoinen sittenkin, jäikö tästä mitään kenellekään mieleen. Niinpä, ei pidä olettaa mitään, kun ei oikeasti tiedä. 

Tyttöjen päiväkerholeikki jatkui vielä hartaushetkellä ja vuorossa olivat tutut kerhorukoukset, jotka "tädit" ja kerholaiset lausuivat kuin vettä vaan. Rukousten jälkeen kerhotädit ehdottivat Jumalan kämmenellä laulua ja sekin sujui upeasti. Jokainen lauloi ja leikki. Olin hurmaantunut näkemästäni ja kuulemastani. Laulun jälkeen "tädit" ohjeistivat kerholaisia menemään käsipesujonoon ja kuulin lapsen äänellä toistettavan juuri niitä lauseita joita aina käytän, kyseisissä tilanteissa.

Jossain vaiheessa leikkiä myös minut pyydettiin mukaan yhdeksi uudeksi kerholaiseksi. Istuin lasten joukossa ja minut esiteltiin toisille lapsille, sain myös kynttilän sammutusvuoron ja pääsin ensimmäiseksi käsienpesujonoon. Esitin ujoa ja arkaa lasta, enkä "uskaltanut" sammuttaa kynttilää, jolloin kerhotädeistä toinen otti minua kädestä ja rauhoitti sekä auttoi sammuttamaan leikkikynttilän. En myöskään "uskaltanut" mennä ensimmäiseksi jonoon, saati pestä käsiä ja taas minuun suhtauduttiin valtavalla lämmöllä ja ymmärryksellä. Pidettiin kädestä, siliteltiin ja puhuttiin rauhoittavalla äänellä, kerrottiin mitä seuraavaksi tapahtuu ja vakuutettiin, että ei ole mitään hätää. Olin aivan häkeltynyt ja täynnä onnea sekä ylpeyttä kerholaistemme puolesta. Meillä on upeita pikkuihmisiä kerhot pullollaan.

Päiväkerhoa on leikitty monta kertaa jälkeenkin ja on aina yhtä ilahduttavaa sekä hämmentävää kuulla lasten suusta "omat sanansa".

Jaamme päiväkerholaisille myös kerhopostia, eli infoamme kotiväkeä tulevista tapahtumista tms. koskien lapsityötä. Jaoimme äskettäin pääsiäishartauksia koskevan mainoksen jossa on Alpo-aasin kuva ja hartausaikataulut. Suurin osa lapsista totesi ilahtuneena (nähdessään aasin mainoksessa) "mä tunnen ton aasin", se on se joka kertoo Jeesuksen pääsiäisestä ja kävelee siellä kankaiden päällä. Aivan. Osa lapsista on ollut katsomassa ja kuuntelemassa viime pääsiäisenä Alpo-aasin kertomana Jeesuksen matkaa palmusunnuntaista eteenpäin. Ihanaa, että pääsiäisestä on jäänyt lapsille hyviä muistoja ja Alpo-aasi tuntuu tutulta sekä turvalliselta. Olemme onnistuneet tavoittamaan kriittisen ja rehellisen yleisön.

Mitä olen siis oppinut?

Ainakin sen, että ei pidä koskaan aliarvioida saati ylenkatsoa lapsen kykyä kuunnella, sisäistää, oppia ja ymmärtää kuulemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa. Lapsi sisäistää asioita, vaikka hänen jalkansa heiluisivat, kädet tekisivät solmuja housun nauhoihin, hän katselisi ihan muualle tai hyräilisi pienellä äänellä. Se ei häiritse lapsen oppimista, päinvastoin. Annetaan siis jalkojen heilua ja takamuksen vähän liikkua, ei vaadita paikallaan istumista lapsilta jotka on luotu liikkumaan. Oppimista tapahtuu joka hetki :)