► Teija Haakana, nuorisotyönohjaaja

28.2.2019

PIISPAN KANSSA TARKASTELEMASSA

Olin tänään Pöytyän seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa piispantarkastukseen liittyvässä tapaamisessa, jota johti Turun arkkihiippakunnan piispan Kaarlo Kalliala. Keskustelimme seurakunnan tulevaisuudesta ja työmme kehittämisen kohteista sekä työhömme liittyvistä hyvistä asioista.

Minä pohdin ääneen, että en ole aina varma, olenko töissä vai vaan harrastamassa seurakunnassa varsinkin ollessani partiolaisten kokoontumisissa tai leireillä. Piispa tarttui viisasti tähän lausuntooni. Onko hyvä, jos työ on niin mukavaa, ettei aina huomaa tekevänsä töitä? Missä kohtaa tulee tehtyä liikaa, josta huomaamattaan uupuu?

Olen koko työurani ajan kokenut, että työajaton työ on ollut enemmän siunaus kuin kirous. Olen kokeillut myös muuta työtä, jossa on ollut tarkkaan rajattu työaika, jonka aikana olisi pitänyt tietyt tehtävät saada tehtyä. Työn rajaaminen on toki hetkittäin haastavaa, koska nuorisotyönohjaajan tehtävät ovat valtavan innostavia sekä mukaansatempaavia ja uusia mahdollisuuksia tehdä työtä ilmaantuu jatkuvasti. Toisaalta vuosien mittaan olen oppinut tekemään myös lyhyempiä työpäiviä pitkiksi venyneiden päivien jälkeen.

Tehdessäni nuorisotyötä eri seurakunnissa olen kokenut eniten kuormittavuutta työparin puutteesta. Keskustellessaan itsensä kanssa eri vaihtoehdoista työtä suunnitellessa tai kehittäessä ei välttämättä saa hyviä vastauksia tai ideoita. On ollut ilo tehdä hyvää yhteistyötä Pöytyän ja Oripään kuntien vapaa-aikatoimen työntekijöiden kanssa. Myös Paimion rovastikunnan nuorisotyöntekijöiden säännölliset tapaamiset ovat voimaannuttavia ja auttavat peilaamaan omaa tekemistä. Nyt olemme harjoittelemassa uuden kasvatuksentiimin yhteistä työtä Pöytyän seurakunnassa ja koitamme luoda uusia toimintatapoja

Olen saanut vahvan kutsun tehdä työtä nimenomaan Pöytyän seurakunnassa, joka on ollut aina kotini. Työn tekeminen omalla kotipaikkakunnalla on toisaalta tavattoman helppoa ja toisaalta haasteellista. Helpoksi työn tekemisen tekevät valmiit verkostot, jotka ovat vuosien mittaan syntyneet. On myös hyvä, kun saan elää samassa todellisuudessa niiden ihmisten kanssa, joita minun pitäisi tehtävässäni palvella. Vaikeaa on, kun pitäisi olla vapaalla tai lomalla ja elää työnsä keskellä.

Tänään katselin piispan kaulassa kiiltelevää ristiä ja mietin mielessäni, että siinä on vastaus kaikkiin kysymyksiin ja toisaalta sama risti esittää tärkeimmät kysymykset. Mitkä tekemäni asiat ovat sellaisia, että ne parhaiten vastaavat Jeesuksen meille antamaan tehtävään: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”? Millä tavoin voin parhaiten välittää Jumalan rakkautta niille ihmisille, joita kohtaan? Mikä on minun perimmäinen tehtäväni evankelis-luterilaisen kirkon nuorisotyönohjaajana? Millä tavoilla voin parhaiten vastata minulle annettuun tehtävään palvella ja kutsua lapsia ja nuoria Pöytyän seurakunnassa?

Suuria kysymyksiä, joita pitäisi välillä pysähtyä rauhassa pohtimaan. Olen kiitollinen, että piispantarkastuksen yhteydessä olemme saaneet tutkia työtämme ja työyhteisöämme sekä seurakuntaamme ulkopuolisten silmin. Olemme pysähtyneet perimmäisten kysymysten ääreen monessakin eri kohdassa. Työtä seurakunnassa tehdään suurella sydämellä ja vahvalla kutsumuksella. Nyt olemme saaneet hetkisen pysähtyä ja miettiä olemmeko olleet menossa oikeaan suuntaan ja minne tästä suuntaamme seurakuntana ja työyhteisönä.

► Teija Haakana, nuorisotyönohjaaja

18.7.2016

SAARNA JA SEN SELITYS

Minulle heitettiin haaste! Pidin elämäni ensimmäisen saarnan Oripään kirkossa konfirmaatiomessussa lauantaina 16.7.2016. Huikea ja jokseenkin pelottava tehtävä. Ihmisille puhuminen toki on ihan tuttua. Saarnaaminen ja Evankeliumitekstin selittäminen ymmärrettävästi ja virheellisiä tulkintoja välttäen on haaste, jota olen onnistuneesti vältellyt jo vuosikaudet.

Tekstit valittiin edellisen sunnuntain pohjalta, joka aiheena oli Kristuksen kirkastuminen. Voi hyvänen aika! Mitä ihmettä minulla on sanottavaa Kristuksen kirkkaudesta? Onneksi on olemassa internetin ihmeellinen maailma, josta löytyy esimerkiksi piispojen kirjoituksia. Piispojen kirjoituksia on yleensä hyvä lukea, koska he todella tietävät, mistä kirjoittavat. He osaavat katsoa asioita usealta kannalta ja kirjoittavat niin, että tavallinen pulliainenkin ymmärtää.

Saarnastani tuli mielestäni ihan hyvä ja sopivan mittainen ottaen huomioon sen, että kirkossa oli monta penkillistä nuoria kuulijoita. Lause, jonka työtoverini poimi jälkeenpäin ihmeteltäväksi, kuulosti omassa päässäni järkevältä, mutta hänen sanomanaan aloin miettiä uudelleen. Sanoin saarnassani, että Jumala ei voi poistaa maailman kärsimystä. Mitä ihmettä? Enkö muka usko Jumalan olevan kaikkivoipa Luoja? Eikö Jumala voisi sormiaan napsauttamalla poistaa sodat, nälän, sorron ja kaiken muun pahan, mitä me ihmiset saamme toisillemme aikaan?

Kyseinen lause jatkui päässäni. Jumala ei voi poistaa maailman kärsimystä, koska silloin Hän puuttuisi ihmiselle antamaansa mahdollisuuteen valita itse hyvän ja pahan välillä. Kuulostaako nyt paremmalta? Meidän ihmisten tehtäväksi Jumala on antanut viljellä ja varjella sekä valita tahtonsa mukaisen elämän. Jos me kaikki toimisimme rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti, meillä ei olisi köyhiä tai kodittomia eikä sotia. Taudit luultavasti jatkaisivat ihmisten kaatamista peteihin, mutta olisikohan nekin helpompi kestää, jos me eläisimme aidosti läheisessä yhteydessä Jumalaan.

Katsoimme kesän rippileireillä hienosti toteutetun elokuvan Jeesuksesta. Elokuvan aikana tehdään muutamia hyppyjä tulevaisuuteen, meidänkin aikaamme. Eräs tällainen kohta jäi mieleeni selkeänä kuvana. Kohtauksessa Saatana kiusaa Jeesusta ja pyytää Jeesusta ruokkimaan nälkäänäkevät lapset ja aikuiset, jotka istuivat kadulla. Jeesus kieltäytyy. Nälkäisiä ei olisi maailmassa, jos jokainen olisi valmis jakamaan omastaan. Miten hyvin tähän aikaan sopiva kuva, kun saamme jatkuvasti viestejä Afrikan kuivuudesta ja sen vuoksi kuolevista lapsista ja aikuisista. Pakolaisia on maailmassa enemmän kuin koskaan, mutta kukaan ei halua ottaa vastuuta heistä. On helppo unohtaa, että jossakin joku ei saa joka päivä ruokaa ja juomaa. Itsellä on varaa käydä kaupassa, kun tulee nälkä ja kaupassa on aina hyllyt täynnä ostettavaa. Kun sanon, että meillä ei ole kotona mitään syötävää, niin se tarkoittaa, että kaapista ei löydy laajaa valikoimaan kaikkia ruoka-aineita. Yleensä kuitenkin saan näissäkin tapauksissa helposti tehtyä perheelle ravitsevan aterian. On vaikea kuvitella tilannetta, että ruokaa ei yksinkertaisesti olisi yhtään.

Rippikoulun aikana pohdimme kuolemaa ja kärsimyksen ongelmaa. Olen kertonut vanhaa tarinaa miehestä, joka näkee rannalla kahdet jalanjäljet omansa ja Jeesuksen. Kaikki on hyvin miehen elämässä. Vaikeiden aikojen koittaessa rannalla näkyy enää vain yhdet hieman syvemmät jäljet. Mies kysyy, miksi hylkäsit minut, kun minulla oli vaikeaa!? Jeesus vastaa en minä sinua hyljännyt, vaan kannoin sinua käsilläni eteenpäin vaikeiden aikojen yli. Kristittyjen Jumala on ihmeellinen! Hän tietää miltä tuntuu kärsiä. Jumala kulkee meidän kanssamme ja kantaa hyvinä sekä huonoina hetkinä. Tähän me kaikki, sinä ja minäkin, saamme luottaa päivästä toiseen.

► Teija Haakana, nuorisotyönohjaaja

14.11.2015

VALOA!

Valo ei näy valossa sanon, kun lapsi kiukuttelee saaneensa huonon taskulampun pimeässä leikkimistä varten. Hän yrittää epätoivoisesti saada tuikittua valollaan kirkkaassa kattolamppujen loisteessa ja on vakuuttunut, että hänelle annettu lamppu on huono.

Onko niin, että emme näe valoa, jos olemme valossa? Näemmekö valon vasta, kun on riittävän pimeää. Tunnemmeko Jumalan läsnäolon vasta, kun elämässä ei enää ole muuta, mihin tarttua?

Hyvinä hetkinä on helppo unohtaa, että on joku joka pitää huolta, kantaa ja  kulkee vierellä. Kiittäminen unohtuu. Helposti kuvittelee, että minä olen saanut tämän kaiken aikaan. Vaikeuksien tullessa käännytään Jumalan puoleen. Huudetaan: MIKSI? Miksi juuri minä? Miksi minulle kävi näin? Missä olet Jumala? Miksi annat tämän tapahtua?

Kuitenkin juuri vaikeuksien keskellä Jumalan valo loistaa kirkkaimpana, koska muuta valoa ei näy. Jumala ei silloin pelkästään kulje vierellä vaan kantaa käsillään ja luo uuttaa särkyneen tilalle.

Nuoren seurakunnan veisukirjassa on laulu, joka kertoo särkyneestä saviruukusta. Se on yksi lempilauluistani. Tuo laulu on ikään kuin minun elämäni laulu. Matkaani on mahtunut paljon tilanteita, jolloin olen ihmetellen itkenyt elämän kurjuutta, mutta samalla olen tuntenut kuinka minua on kannettu eteenpäin. Olen ehkä särkynyt, mutta minusta on tehty jotakin uutta

Virsi 511 on toinen minua eteenpäin kantava laulu. Tieni on valmis, vaikka kysymyksiä onkin paljon. Voin luottaa Jumalan suunnitelmaan minunkin kohdallani eikä mitään tapahdu sattumalta.

► Teija Haakana, nuorisotyönohjaaja

27.10.2015

YKSINÄINEN?

Istun kirkossa viimeisessä penkissä pylvään ja seinän välissä. Saarnatuoli on minua vastapäätä. Papilla olisi saarnatessaan minuun suora katseyhteys. En ole koskaan istunut näin takana. Kirkko on täynnä ihmisiä, on Pöytyän kirkkokuoron 125 v. juhlakonsertti. Tunnen itseni kovin vähäiseksi, ehkä jopa hieman yksinäiseksi. Olen tottunut työni ja harrastukseni puolesta istumaan ensimmäisissä penkeissä, lähellä alttaria ja toimittavia työntekijöitä.

Kaukaisessa ja hieman kylmässä nurkassa tunnen olevani kaukana Jumalasta. Alttaritaulusta näen ainoastaan Jeesuksen vasemman käden ja sanan Karitsa. Mietin, miltä tuntuisi istua näin takana tavallisessa jumalanpalveluksessa. Olisiko oloni turvallinen, kun pappi ei pystyisi kovinkaan helposti saamaan minuun katsekontaktia. Saisin olla kaikessa rauhassa oman itseni kanssa pylväiden takana piilossa. Olisiko oloni yksinäinen?

Ensimmäinen vaistomainen tunteeni istuttuani takapenkkiin oli nöyryys. Jostain päähäni sinkosi ajatus: vain Jumalan rakkauden tähden saan istua ensimmäisessä penkissä. Minun ei tarvitse häpeillen ja peläten piiloutua takimmaiseen penkkiin pylväiden taakse.

► Teija Haakana, nuorisotyönohjaaja
15.9.2015

TUNTEMATON KOPUTTAJA

Luin jutun kuinka tavallinen suomalainen perhe majoitti irakilaisen perheen kotiinsa. (http://www.hs.fi/kotimaa/a1441340640565 Viitattu 15.9.2015). Aloin miettiä, uskaltaisinko minäkin? Voisinko astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja päästäisin vieraita ihmisiä kotiini asumaan? En puhu mielelläni vierasta kieltä, joten siinä on ensimmäinen suuri haaste pakolaisen majoittamiselle omassa kodissani. Tuskin he puhuvat suomea tai tuskin heillä on tulkkia mukanaan.

Kotini on paikka, jossa saan olla oma itseni. Saan kulkea vanhoissa mukavissa collegehousuissani ja villasukissa ilman, että kukaan arvostelee. Mietin kuinka sopeutuisimme toistemme tapoihin? Voisinko edelleen olla kotona, kuten tähänkin asti vai pitäisikö minun huomioida vieraani kulttuuriin liittyvät tavat?

Seuraavaksi mieleeni juolahti ajatus omastani ja perheeni turvallisuudesta. Entä, jos tulijat ovatkin pakolaisiksi naamioituneita terroristeja, jotka yön pimeydessä tekevät kauheuksia? Tässä vaiheessa totesin katsoneeni hieman liikaa toimintajännäreitä. Ja kuitenkin mietin, jos kuitenkin...

Olen seurannut pakolaisten matkaa kotimaastaan kohti turvallisempaa elämää erilaisten lähteiden kautta. Osaan luotan täysin ja osasta en ole varma. On todella vaikeaa löytää luotettava tiedon lähde, kun tietoa on tarjolla niin paljon ja niin monesta eri lähteestä. Kaikkein kurjinta on ollut huomata, kuinka tietoa vääristellään tarkoituksella. Puhutaan mm. miehistä, jotka jättävät perheensä sodan jalkoihin eivätkä jää sotimaan oman maansa puolesta. Suomalaiset puolustivat maataan ja yleisen mielipiteen mukaan muidenkin pitäisi toimia samalla tavalla. Onkohan kuitenkin kyseessä hieman erilainen tilanne?

Seuraavat kaksi viikkoa kierrän kouluja ja päiväkoteja mukanani kassillinen tavaraa, juhlapöydän antimia ja astioita. Olen kertonut vanhaa tarinaa miehestä, jolle Jeesus ilmoittaa unessa tulevansa kylään. Herättyään mies siivoaa kotinsa ja valmistaa pöydän täyteen juhlaruokia. Mies istuu odottamaan. Hetken kuluttua oveen koputetaan. Oven takana ei suinkaan ole Jeesus vaan kerjäläinen, joka pyytää leipää nälkäänsä. Mies avaa ovensa ja kutsuu kerjäläisen juhlapöytään. Antaa vielä evästäkin mukaan.

Ja odotus jatkuu. Oveen koputetaan jälleen. Jeesus ei vieläkään ole koputtajana vaan nainen lapsensa kanssa. He ovat kulkeneet pitkän matkan eivätkä tiedä, missä lepäisivät. Mies avaa ovensa heillekin ja ohjaa vierashuoneeseen nukkumaan. Mies toteaa olevansa väsynyt odottamaan ja menee myös nukkumaan omaan huoneeseensa. Unessa mies saa tilaisuuden kysyä Jeesukselta, miksi tämä ei tullutkaan, vaikka lupasi. Jeesus vastaa miehelle vierailleensa peräti kaksi kertaa...

Mietin, olisinko valmis avaamaan oman oveni tuntemattomalle koputtajalle?

► Teija Haakana, nuorisotyönohjaaja

15.7.2015

KATO MUA!

Kato mua! huutaa lapsi, kun tekee jotain omasta mielestään huikean hienoa ja tahtoo taidoilleen todistajan. Perheessä tämä on tuttu huuto. Lapset tavoittelevat vanhempiensa, isovanhempiensa ja muiden perheenjäsenten huomiota päivän jokaisena hetkenä. Töiden lomassa pitäisi pystyä katsomaan lasta ja näkemään hänen ihmeelliset taitonsa ja temppunsa. Olisi oltava läsnä.

Miten olla aidosti läsnä, kun monet muut asiat jyskyttävät takaraivossa vaatien toimintaa? Miten voisi keskittyä siihen hetkeen, kun toinen ihminen siinä ihan lähellä kaipaa huomiota ehkä muutaman minuutin ajaksi tai kenties pidemmäksi aikaa?

Yleensä äänekkäimmät KATO MUA!- huutajat tulevat havaituksi ja heille annetaan aikaa, heidät huomataan. Mietin kuitenkin, tulevatko äänekkäiden todelliset tarpeet huomioiduksi. Kiinnitänkö liikaa huomiota heidän temppuihinsa, enkä huomaa temppujen takana olevaa ihmistä. Mitä jatkuvasti esillä olevat tahtovat kertoa minulle tai kenties peittää näkyvistäni?

Entä kuinka käy niiden, jotka eivät pidä ääntä itsestään vaan rauhassa odottavat ja toivovat jonkun huomaavan. Näe minut! Miten osoittaa toiselle, että näen sinut, tahdon nähdä sinut.

Seisoin kerran erään koulun pihalla ja seurasin lasten puuhia. Kaikilla oli jokin leikki tai peli menossa ja kavereita. Paitsi yhdellä. Lapsi kierteli pihaa yksinään ja seuraili kaukaa muiden touhuja. Hän oli aivan yksin suuren väkijoukon keskellä. Luokseni pyrähti joukko tuttuja lapsia kyselemään kuulumisia ja kertomaan omista tekemisistään. Jälkeen mietin, että olisi pitänyt mennä tuon yksinäisen tytön luo. Minä näin hänet, mutta hän ei tiedä sitä.

Eräässä kirjassa, jonka luin joskus kerrottiin erään lyhytkasvuisen alkuasukasheimon tavasta tervehtiä toteamalla: näen sinut! Mietin, että tähän tervehdykseen voisi lisätä vielä sanat: kuulen sinut!

Näen ja kuulen sinut! Tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottavaa ja näytettävää minulle juuri nyt!